OlliJalonen_MiehiaJaIhmisia

Olli Jalonen teoksestaan Miehiä ja ihmisiä: Muistumia ja mieleen auenneita uusia hetkiä

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä kertoo kesästä, jolloin kaikki tapahtui ensimmäisen kerran.

 

Joskus kirjat syntyvät niin, että kirjailija itsekin saa laittaa aikataulunsa uusiksi. Olli Jalonen oli kirjoittamassa aivan toista käsikirjoitusta, kun erilliset muistikuvat alkoivat hänen mielessään yhtyä toisiinsa ja hänelle tuli tunne, että ne on kirjattava saman tien jonkin isomman osaksi.

– Vaikka olisi kirjoittajana kuinka suunnitelmallinen ja eteenpäin miettivä, niin silloin kun jokin alkaa puskea voimalla läpi, sille täytyy antaa aikaa ja vaikka raivata muuta pois.

Tuloksena syntyi Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014), Jalosen kuudestoista kaunokirjallinen teos, jonka kirjoittaminen oli tekijälleen mukavaa työtä. Yhtenäkään aamuna ei tympäissyt eikä käsiin eksynyt muita töitä, jotka olisivat siirtäneet kirjoittamiseen ryhtymistä.

 

Nuorten miesten maailmassa

 

Miehiä ja ihmisiä on kasvutarina, kertomus nuoren pojan kesästä, jonka aikana ”kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran”. Ihan vasta pehmolelut siirrettiin kaappiin, ja nyt yhtäkkiä ”aika kuluu nopeammin kuin ennen, harvoin on hitaita päiviä”.

Jalonen kertoo, että kirja muistuttaa kertojan otteeltaan ja näkökulmaltaan Poikakirjaa (2010), mutta sen tarinaa se ei jatka.

Poikien koulumaailmasta siirrytään miesten maailmaan, kesätyöläiseksi putki- ja peltiliikkeeseen, tekemään valintoja, kasvamaan vastuunottajaksi – vaikka samalla nuorten miesten maailmaan kuuluu räkäistä kujeilua. Lukijalle kuvataan kesän 1972 muuttuva valo Suvivirrestä koulun alkuun, poliittisine puheineen ja urheilukisoineen. Jalonen kertoo, että Miehiä ja ihmisiä ei ole hänen nuoruutensa omakohtainen kuvaus, mutta että kirjoittaja ei voi väärentää omia tunteitaan ja aistimuksiaan.

– Henkilöissä ja tapahtumissa on totta ja tarua, muistumia ja kirjoittaessa mieleen auenneita uusia hetkiä, eikä kirjoittamisprosessin aikana tai varsinkaan sen jälkeen pysty kuin vaivoin erottelemaan, mikä on mitä. – Kaikki on samaa, koska kaikki on käynyt saman syntymätien kirjoitushetkinä, sekä ruumiin että kielen kautta.

 

Luettuja ja lukemattomia

 

Jo uutuusteoksen nimi viittaa John Steinbeckin klassikkoon Hiiriä ja ihmisiä (1937). Steinbeckin kerronnassa Jalonen arvostaa pelottomuutta kertoa erilaisista tunteista ja tarkkaa ihmistuntemusta, joiden ansiosta teokset eivät koskaan tunnu pölyttyneiltä. Jaloselle tärkeä kirjailija on myös Heinrich Böll, jonka kaikkien teosten suomentamista hän toivoo.

– Viimeksi luin Doctorowia ja Alice Munroa, molemmat ovat uuden maailman menneitten vuosikymmenten tarkkoja kuvaajia, Jalonen kertoo. – Myös kotimaisia uutuuksia luen, ja lukemattomien pino kasvaa koko ajan.

Teoksia tuotetaan perheessä nelikätisesti, koska myös vaimo, Riitta Jalonen, on arvostettu kirjailija. Kirjallisen perheen työkäytännöt ovat muodostuneet selkeiksi: puolisot antavat tekstinsä toistensa luettaviksi siinä vaiheessa, kun ne muutenkin ovat valmiita lähetettäviksi kustantamoon.

 

Elämää kirjallisten hahmojen kanssa

 

Miehiä ja ihmisiä -teos saa lukijansa pohtimaan ihmisarvoa.

Muiden teemojensa ohessa se puhuu niiden puolesta, jotka eivät itse voi määrätä itsestään. Jalonen kuitenkin sanoo, että teemoiksi tunnistettavat asiat ovat syntyneet kirjoitusprosessin myötä, tai teoksen ihmisten kautta kirjoitusprosessissa.

– Sitä on vaikea selittää, mutta kun heidän kanssaan elää ja asuu kuukaudesta toiseen, he ovat jossain omassa elämässään. Ihmisten väliset suhteet ja yhteisön isommat virrat, kuten asenteet ja arvot, ehkä sitten tulevat mukaan oman ihmiskäsityksen ja elämännäkemisen kautta, mutta jotenkin itseltä huomaamatta.

 

Kirjailija kuvanveistäjänä

 

Omista teoksistaan Jalonen ei halua tai voi asettaa yhtä toisen edelle, koska kaikki ovat oman elämänprosessin osia. Kysyttäessä hän kuitenkin sanoo, että voisi ehkä kirjoittaa uudestaan itselleen tärkeät kirjat Ilo ja häpeä (1981) ja Tuhkasaari (1987).

Ne ovat nyt tietyllä lailla napitettuja viipaleita. Nämä melkein unohtuneet kirjat tulisivat näin myös uusien lukijoiden eteen. Kuitenkin lähes aina käsikirjoitus kertoo itse, koska se on valmis, Jalonen kertoo.

–  Silloin sen muoto ajatuksineen ja rakenteineen on täydentynyt valmiiksi. Kirjoittamista voi kuvata myös kuvanveistäjävertauksella: teos on valmis, kun pronssi ei ole enää pronssia materiaalina vaan siitä on tullut esittävä tai ei-esittävä taideteos.

Jalonen ei osaa sanoa, kenelle kirjoittaa. Itse tehdyt määritelmät ovat yleensä osoittautuneet vääriksi, joten kirjoittaja ajattelee tekevänsä vain teosta, nakuttelevansa kivimöykkyä teokseksi yhteisestä materiaalista, kielestä, lauseista, sanoista. Jalosen tapa ajatella muistuttaa Miehiä ja ihmisiä -teoksen kertojaa, joka toteaa: ”Ajatus on jotakin mikä ei näy ja sen takia kaikkein hienointa. Että ensin ajattelee ja sitten tekee, ja toisen tekemisestä vasta näkee mitä se on jo ajatellut että kohta tekee”.

Mielikuva on elävä: Miehiä ja ihmisiä on täynnä ajattelun helmiä, hyvin veistettyjä hetkiä ja taidokkaasti muotoonsa valettua metallia. Teosta lukiessa saa kokea ”vähän sivuun siirtyneitä hetkiä”. Pronssi ei ole enää pronssia.

Siitä on tullut yksi kesä.

 

Teksti: Minna Rytisalo / Lukulamppu.fi, kuvat: Otava
Artikkelin teksti  on lisensoitu Creative Commons Nimeä 1.0 -lisenssillä.

 

miehiäjaihmisiä

Tutustu teokseen Lukulampun kaupassa tai Elisa Kirjalla (e-kirja).

 

Oletko lukenut Olli Jalosen teoksia? Mitkä tämän syksyn uutuuskirjat kiinnostavat sinua?

 

Lue myös artikkeli, jossa Leena Lehtolainen kertoo uutuusteoksestaan Kuusi kohtausta Sadusta.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.