Lukulampun blogi

Miksi kadehdin Harry Potter -sukupolvea?

Eilen Harry Potterin fanit kokoontuivat pääkaupunkiseudun kirjastoihin askartelemaan taikasauvoja, kuvauttamaan itseään Tylypahkan henkilökunnan kanssa ja osallistumaan tietokilpailuun sekä Harry Potter -lukumaratoniin. Minä pysyttelin kotona – ja kadehdin Harry Potter -sukupolvea.

 

Minun lapsuudessani 70-80-luvuilla luettiin ehkä enemmän kuin nyt – varmasti, kaikkihan oli ennen paremmin, paitsi siis tämä Potter-asia! – mutta kirjakokemuksia ei juuri jaettu. Yhteisöllisimmät kirjamuistoni ovat, että lähes koko esikoululuokka pelkäsi Muumipeikkoa ja pyrstötähteä, ja että ala-asteella tunsin olevani ainoa tyttö, joka ei innostunut Neiti Etsivistä. Muistan, että kävimme kaverien kanssa kirjastossa ja lainasimme kirjoja toistemme kotihyllyistä, mutta sen suurempaa yhteisöllisyyttä ei ollut, kirjailmiöistä puhumattakaan.

Sittemmin olen tuntenut olevani lähes ainoa ihminen, joka ei innostu Harry Potterista. Olen lukenut puoli kirjaa ja nähnyt pari elokuvaa, mutta omasta tympeydestäni huolimatta olisin aina halunnut olla se, joka kasvaa Harry Potter -maailman tahdissa.

Ajatelkaa, että on ihmisiä, joiden lempikirjasarjaan on tullut uusia osia koko heidän kouluikänsä ajan (minun lapsuuteni suosikkeihin ei tullut, koska kirjailijat olivat jo kuolleet). Ihmisiä, jotka ovat jonottaneet kirjojen ja niistä tehtyjen elokuvien ilmestymistä yhdessä. Ihmisiä, joille on ihan normaalia pukeutua kirjallisiksi hahmoiksi ja puhua tietystä kuvitteellisesta maailmalta kuin se olisi aito, puhua siitä kuin salakielellä. Siitä salakielestä on kiittäminen Potter-kääntäjä Jaana Kapari-Jattaa, jonka kääntämisestä kertovaa esitelmää (!) olen nähnyt koululaisten kuuntelevan kirjamessuilla innostuneena.

Minäkin olisin halunnut olla tuollainen lapsi. Ajatella, jos rakkainta harrastusta olisi voinut oheisharrastaa noin! Onneksi aikuinenkin voi intoilla kirjoista, ravata lukupiireissä ja jakaa kirjakokemuksiaan vaikkapa netissä, mutta silti… Vaikka kadehdin myös niitä, jotka ovat lukeneet huiman määrän klassikkoja, tuntevat jonkun genren läpikotoisin tai osaavat siteerata teoksia ulkoa, kaikkein eniten kadehdin pieniä potteristeja. Olen varma, että jos Harry Potter -ilmiö olisi keksitty minun kouluaikanani, olisin hurahtanut siihen täysin ja olisin nyt erilainen lukija ja ehkä ihminenkin. Tutkimuksen mukaan Potterit tekevät nuorista ainakin suvaitsevaisempia, mutta tarkoitan tässä nyt sitä, millaista olisi ollut elää yhteisöllinen ja ”julkinen” kirjalapsuus.

Eläköön Harry Potter, eläköön yhteisölliset kirjailmiöt, eläköön kaikenlaiset lukutoukat.

 

Jenni / Lukulamppu
jenni@lukulamppu.fi

 

***

Lukulampun blogi

Lukulampun blogissa kirjoittavat toimituksen jäsenet sekä Lukulampun avustajat. Kerromme juttujen teosta, jaamme Lukulampun kuulumisia, pohdimme kirjakokemuksia ja lukemiseen liittyviä asioita, fiilistelemme… Myös lukijoiden kirjakokemukset ja -kysymykset sekä kaikenlaiset lukemiseen liittyvät kirjoitukset ovat tervetulleita. Ota yhteyttä: toimitus(at)lukulamppu.fi

Lukulampun blogin kirjoitukset löytävät Lukulampun etusivun Kirjablogit-välilehdeltä sekä täältä.

 

Onko lukeminen sinusta yhteisöllistä, tai pitäisikö sen olla? Kerro omista lukumuistoistasi!

2 comments

  1. joku

    Kieltämättä olen joskus itsekin toivonut, että olisin yhä lapsi tai teini. Harry Pottermaista yhteisöllisyyttä on ollut enemmän muiden medioiden ympärillä, joskaan ei ihan samanlaista, mutta niitäkin on nykyään enemmän. Kun olin nuori, ei ollut edes animetapahtumia jonne mennä hillumaan, saati Harry Potterin kaltaista kirjasarjaa jonka ympärillä olisi faneja joiden kanssa jakaa asia.

    Luin kyllä pienenä paljon, ja luen yhä. Ahmin kirjoja joista joistakin pidin kovasti ja lähimmäs yhteisöllistä fanitusta pääsivät kai heppakirjat joista vaihdettiin pari sanaa koulun pihalla, sekä OZ-sarja, jonka suosio johtui Return to OZ elokuvasta jota katsoin kaverini kanssa, vaikka olimme siihen hiukan liian nuoria. Voi olla jotain muutakin, mutta ei tule nyt mieleen…

    En tosin osaa sanoa olisinko kaivannut ihan oikeasti yhteisöllisyyttä kirjoihin. Pienenä sitä ei osannut edes kaivata, nyt välillä kadehtii mutta haluaisiko oikeasti vaikka olisi nuorempi? En tiedä.

  2. Jena

    Olin ylä-asteella, kun aloitin lukemaan Pottereita, ja nyt kolmikymppisenä olen silti hurahtaneena niihin. Tällä ’hurahtaneisuudella’ tarkoitan siis sitä, että juoksen edelleen Potter-aiheisissa paikoissa ja tapahtumissa, Suomessa ja maailmalla, koulupukuun ja kaapuun sonnustautuneena. Ja ainakin puolet ystävä/tuttavapiiristäni olen löytänyt sarjan fanien keskuudesta.

    Toisinaan mietin, että millaista elämäni olisi ollut, jos en olisi koukuttunut sarjaan näin syvästi. Missä olisin, mitä tekisin, kuka olisin? Mutta ajatus on niin absurdi etten pysty edes kuvittelemaan vastausta. Ja tämä on se syy miksi päätin kommentoida tähän.

    Samoin kun sinä sanoit miettineesi millaista olisi olla yksi ’meistä’, minä itse olen useinkin miettinyt millaista olisi jos en olisi? Toisinaan tuntuu kuin Potterit olisivat olleet keijupölyä, jota Peter Pan heitti päälleni että pystyisin lentämään enkä ikinä kasvaisi aikuiseksi. Voi olla, että ilman tätä minusta olisi kasvanut ’normaali’ aikuinen, joka vain pitää lukemisesta. Voi olla, että olisin hurahtanut johonkin muuhun. Mutta tähän todennäköisesti emme ikinä tule saamaan vastausta, koska minä en löydä ulko-ovea pois Pottereiden maailmasta.

    Joten toisaalta voit olla myös onnellinen että onnistuit välttämään sen ongenkoukun kun kokeilit sarjaa. Tiedostan olevani vain yksi ääripäätapauksista potteristien keskuudessa, mutta tosiasia on, että jos minulta ottaisi Potterit pois, mitä minulle jää?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.