Lukulampun blogi

Lapsuuden tärkeät lukumuistot

Oi niitä aikoja! Lukulampun yhteistyökumppanin Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen lasten- ja nuortenkirjakuukausi nostatti mieleen monta hauskaa lukumuistoa ala-asteajoilta.*

veljeni leijonamieli

 

Ensinnäkin Enid Blytonin Viisikot. Kukapa ei olisi lukenut niitä ja tuntenut samalla olevansa itsekin suuri seikkailija ja nokkela ongelmanratkaisija (ja herkkusuu). Minä koin olevani myös maailman nopein lukija: luin Viisikkoja kilpaa naapurinpojan kanssa. Hidas ja paneutuva lukeminen ei selvästikään ollut 7-vuotiaiden juttu, mutta toisaalta: millaista yhteisöllisyyttä – vaikka on taipuvainen vain lojumaan kirja kourassa, sitä voi tehdä kaverin kanssa.

Entäs sitten Astrid Lindgrenin teokset! Aikuisena olen löytänyt Ronja, ryövärintyttärestä ja Veljeni Leijonamielestä monia tasoja, mutta lapsena ne olivat minusta ennen kaikkea hyvin, hyvin jännittäviä kirjoja. Vuolaan virran äärellä ajattarat käväisevät edelleen mielessäni ja siteraan myös aika ajoin kakkiaisia: ”Miksvai hää sillai tekkee?” Rakastin myös Riitta-Maija keventää sydäntään -romaania, ja toisinaan näppäimistön ääressä tumpeloidessani muistelen kirjan koneellakirjoituskohtausta.

Lapsuuteni merkittävin lukukokemus taisi kuitenkin olla Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarja. En muista kirjojen lukemista, mutta muistan, miten ne vaikuttivat minuun. Vietin yhden ala-asteen aikaisen kesäloman kirjoituskoneen ääressä ja kirjoitin yli satasivuisen peukaloisromaanin Vaaksanheimojen innoittamana.

neitietsivä

Kaikki nostalgiset lukumuistot eivät kuitenkaan ole hyviä.

Jotkut kirjat pelottivat ja ahdistivat, ja jotkut suositut kirjasarjat hämmensivät minua. En nimittäin pitänyt Anni Polvan Tiinoista, vaikka muutaman teoksen luinkin, koska kaikki muutkin lukivat niitä… Carolyn Keenen Neiti etsiviä muistan lukeneeni vain yhden kirjan verran, vaikka niitä vasta ystäväni lukivatkin. Neiti etsiväkään ei sytyttänyt minua ja muistan pohtineeni tosissani noin yhdeksänvuotiaana, miksi ihmeessä nämä ovat kaikkien muiden (tyttöjen) suosikkeja ja pitäisikö minunkin opetella pitämään näistä.

Nykyisestä kirjahyllystäni ei löydy Tiinoja tai Neiti etsiviä, mutta muita suosikkejani, kuten L. M. Montgomeryn kirjoja ja Anni Swanin teoksia, olen kerännyt lähes kokoelmaksi asti: antikvariaatit, kirpputorit ja Kierrätyskeskukset ovat hyviä ostopaikkoja vanhojen aarteiden metsästäjälle. Lapsuudesta tuttuja teoksia on ollut nostalgista ja kiinnostavaa lukea aikuisena, ja toivon, että joku lähipiirin lapsikin innostuu joskus ”lukumuistokokoelmastani”.

 


Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus Oy on sosiaalinen, voittoa jakamaton yhteiskunnallinen yritys. Toiminnan tavoitteena on elinympäristön parantaminen tavaroiden uudelleenkäyttöä edistämällä sekä tarjoamalla ympäristökasvatusta ja -koulutusta erilaisille ryhmille.
Tutustu Kierrätyskeskukseen.
Tutustu Kierrätyskeskuksen verkkokauppaan ja sen kirjatarjontaan. #kierrätyskirja


Teksti: Jenni Saarilahti / Lukulamppu.fi, kirjakuvat: Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus Oy
Artikkelin teksti on lisensoitu Creative Commons 1.0 -lisenssillä.

 

sisaltoalue_mainospalkki

 

*Artikkeli ilmestyy osana Lukulampun ja Pääkaupukiseudun Kierrätyskeskus Oy:n sisältöyhteistyötä. Lue lisää Lukulampun yritysyhteistyöstä.

Lisätietoa Kierrätyskeskuksen lasten- ja nuortenkirjakuukaudesta saa artikkelista Seitsemän syytä lukea lapselle – ja monta kirjavinkkiä.

Muut Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen kanssa toteutetut artikkelit ovat:

 

sisaltoalue_mainospalkki

 

Kerro lapsuuden lukumuisto!

1 comment

  1. Kiva kirjoitus!
    Viisikot olivat jees, mutta vielä mieluisampi oli Seikkailu-sarja, jossa lapsietsiväjoukon seurana oli papukaija Kiki. Jostain syystä pidin siitä porukasta enemmän, ehkä tyyppien tai sitten Kikin takia. Paikat ja seikkailut olivat yhtä ihania, jossain Englannin rannikoilla jännittävissä rantaluolissa esimerkiksi.
    Neiti Etsivää luin aika paljon, koska sain sitä sarjaa kummisedältä lahjaksi. Kolme etsivää, jossa oli poikakolmikko, oli kuitenkin paljon kivempi. Heillä oli salamaja jossain romupihan perällä, jonne pääsi painamalla oksankohtaa aidassa – ihan unelmakamaa!
    Onnelista ja Annelista en ollut ikinä kuullutkaan, ennen kuin heistä viime vuosina tuli leffoja. Outoa. Joitakin yksittäisiä kirjoja muistan: Tassut kohti seikkailua (mäyräkoiran seikkailut), mutta olikohan se niin, että kirjan lopussa sai itkeä silmät päästään. Silti se piti lukea moneen kertaan.
    Koska isoisäni keräsi Ollin kirjoja (Mustapartaista miestä ja muuta) sekä Wodehousea, ja isovanhempien kesähuvila oli paikka, jossa vietin lapsuuden kesät, kuuluivat nämä kirjat myös lukemistoon ja sopivatkin mainiosti lapsille, vaikka eivät olekaan lastenkirjoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.