kirjailijan_kintereillä_mikko_rimminen

Kirjailijan kintereillä: Mikko Rimmisen Helsinki

Helsinki on vahvasti läsnä Mikko Rimmisen teoksissa. Toimittajamme kulki Rimmisen Pussikaljaromaanin, Pölkyn ja Nenäpäivän reiteillä kynän ja kameran kera.

 

dav

Pussikaljaromaanin Marsalkka, Henninen ja Lihi, nuoret miehet pusseineen ja kaljoineen, elävät kesäistä päivää Helsingin Kalliossa. Enemmän juonta ei kirja kaipaa, kun kekseliäs kirjailija kuljettaa lukijaa poikien matkassa huolellisesti rajatulla alueella: liikumme suurin piirtein Helsinginkadun päästä päähän, pienin sivuhyppäyksin ja piipahduksin, jotka pojat näkevät välttämättömiksi suorittaa.

Helsinginkadun eli Hesarin lippakioski on ”risteykseen kainaloon vähän niin kuin unohtunut kalteva nurkkaus, johon mahtui kaksi vanhaa vaahteraa… ja sitten niiden puiden väliin se kioski.” Lippis on eräänlainen keskus ja pääpaikka, jonka kahvilapöydissä pojat tapaavat tuttuja ja tekevät sitä, mitä he parhaiten osaavat ja mikä on heidän luonteelleen ominaisinta: kuluttavat aikaa.

”Istuttiin siis hiljaa. Liikenne alkoi rauhoittua ohuen ruuhkahuipun jälkeen. Ohi meni hyödykkeitä: jäätelöä, kaljaa, paperitarpeita, kuorma-autollinen likaisia vaatteita uffiin. Kulman takana Alko oli auennut. Voimistuvissa auringonsäteissä sakenevaa ilmaa pitkin kantautui ensimmäisen maahan iskeytyvän pullon katkera täysi mäsähdys.”

Lippakioski on edelleen olemassa, kahvila ei. Poissa ovat viihtyisä kuhina ja pöydät arvovieraineen. Kulman takana on sentään Alko edelleen. Ja Hesarin monet kuppilat ja terassit, joilla aukeaa elämän koko rujo kirjo satunnaisenkin matkailijan silmille. Istuskeleeko tuolla Marsalkka kavereineen? Kas, pojat ovat vaihtaneet paikkaa! Saattoivat pistäytyä sisätiloissakin.

Kulman takana on Alko.

Kulman takana on Alko.

”Baarissa vallitsi kaikenkattava  hämärä joka täytti silmät seittimäisellä tahmealla usvalla niin kuin olisi yrittänyt katsoa pulleakuvaputkista mustavalkoista televisiota kirkkaassa auringonpaisteessa.”

Hitaasti matka jatkuu pitkin katua: aamun naapuritapaus, jota en käy tarkemmin avaamaan sen herkimpiä lukijoita järkyttävän luonteen vuoksi, lie suistanut poikien mielentilan normaaliakin arpovammaksi. Se paransi hetkellisesti jopa krapulatilan. Vaikka takkuista on olon kanssa edelleen, ovetkaan eivät ole aueta.

”Jotenkin hankalaa ovien kanssa tänään, Marsalkka sanoi. –  Elämä on sarja ovia joiden läpi pitää kulkea, Henninen mutisi.”

Eväiden hankinnan jälkeen päätetään jatkaa ”matkaa kohti seuraavaa etappia, joksi nyt aika vaivatta valikoitui muutaman korttelin päässä sijaitseva puisto, jota auktorisoidun informaation puutteessa melko yleisesti Yläpuistoksi kutsuttiin.”

Tietoiskumaisesti kerrottakoon, että Yläpuisto, myös Taivaallisen rauhan aukiona tunnettu, on karttanimeltään Torkkelinpuisto.

”Sinne oli kiipeämistä sillä helteellä ja niillä resursseilla. Kun ne kaljat oltiin käyty jotenkin aika laulelmallisesti noutamassa, suunnattiin mäelle…”

Lukuisien sanataidokkaiden ilmaisujen voimin saadaan mäellä käynti suoritettua ja ollaan takaisin Helsinginkadulla. Kohta ”mitattiin rahaa Hennisen kouraan ja kipitettiin ajoväylän yli Alepaan, se oli osunut siihen kohdalle kuin sattumalta, ihme juttu, elämässä sattuu joskus tällaisia onnenpotkuja.”

Sitten maleksitaan pitkin katua länsisuuntaan. ”Siinä urheilukentän kyljessä oli leikkikenttä ja sen takana leveä kaistale nurmikkoa ennen jyrkkää koululle nousevaa rinnettä, jossa kasvoi takkuista ruusupusikkoa.” Henniselle ilmaantuu näillä tienoin ongelma; kenkään tiukasti liittyvä haaste, joka haisee koiranpaskalta.  Mukana raahattu pizzakaan ei maistu. Mutta valopilkkuna havaitaan tyttöjä istuskelemassa viltin päällä juomassa siideriä.

”Kamalaa, Lihi sanoi. – Nuorisolaisia.”

Nurmikkokokoustamisen, juttujenkerronnan, nokosten ja virkavaltainsidentin jälkeen –  ettäkö tarinassa ei muka tapahdu mitään! –  poikien seikkailu jatkuu uhmakkaalla vedolla: ratikka-ajelulla! Ajellaan komeasti ohi virastotalon, joka ”oli lohduton jäätikkömäinen rakennus ja samaan aikaan silti jotenkin lohdullinen siinä tarkoituksenmukaisessa hukkaolemisessaan.”

Ajelu jatkuu Hakaniemeen:  ”Siinä oli ympyrätaloa ja muuta pyöreää kohdalla…” 

Matka päättyy seikkailullisesti kuin Sandra Bullock -elokuva, mikä saa Hennisen huokaamaan: ”Mä alan nyt olla todella todella todella lopussa.”

Erinäisten siirtymien jälkeen huomaamme olevamme jälleen lähellä lähtöpistettä. Ja kas, kohta piipahdetaan pois tutulta reitiltä –  eivätkö nämä levottomat nuoret voisi pysähtyä hetkeksi, että ehtisi edes valokuvan napata –  sillä nyt he tallustavat Hesarin pohjoispuolella, Vaasankadulla, joka ”pullistui harjun korkeimmalla kohdalla sen verran, että Henninen ja Lihi ehtivät hävitä horisontin taakse vähän niin kuin ne olisivat tulleet rynnineeksi maailman laidalle. Ehkä ne olivat.”

Näkymä Linnunlaulun sillalta.

Näkymä Linnunlaulun sillalta.

Jotenkin joudutaan lopulta taas Helsinginkadulle ja sitä pitkin Linjoja ylittämällä Linnunlaulun alueelle.

”Tää on kaunis kaupunki, Lihi kuiskasi painekyllästettyä ihailua äänessään ja olennossaan.”

Pojat tallustavat kohti Linnunlaulun siltaa, jonka ”… alla syvä ja leveä kuilu jossa junaraiteet kulkivat ja tietysti myös junat silloin kun oli niiden aika kulkea”. 

Sillankaiteeseen nojaillen pojat katselevat hiljaisina eteensä avautuvaa näkymää.

”No mitä, Henninen sanoi sitten. –  Ei mitään, Lihi sanoi. –  Mulle tuli vaan jotenki yksinäinen olo.”

Pussikaljaromaani päättyy upeaan Helsingin keskustan kuvaukseen, ja siihen, että kaikki on sanottu tai ainakin ymmärretty, jos ei ääneen lausuttu.

 

Pölkyn maisemissa

Pölkky-kirja on Pussikaljaromaaniakin rajatumpi maantieteellisesti ja henkilöllisesti: päähenkilöitä on vain yksi, sivuhenkilöt sormilla laskettavissa. Kirja alkaa alusta: mies nousee junasta Helsingin rautatieasemalla ja ottaa sen vierestä taksin Kaisaniemen puistoon, joka on teoksen tapahtumapaikka.

Helsingin tuntijoita huvittaa tieto siitä, että puisto alkaa heti aseman takaa, mutta taksikuski ottaa keikan ja karauttaa ympäri Rautatientorin, jossa

”…kaiken yllä maisemaa vartioi kalpeaa sinistä valoa nupistaan hohtava kellotorni jonka falloksellisuus on sellaista mykistävän ilmeistä lajia, ettei sitä voinut oikeastaan pitää millään muotoa säädyttömänä.”

Auto jatkaa kulkuaan kohti puiston kauimmaista laitaa, torilta katsottuna. Kuljettaja näkyy päätelleen ansainneensa kyytirahat jokaiselta mahdolliselta metriltä. Taksin ikkunasta piirtyy matkustajan silmään ”kyttyrämäinen kumpu, jonka laella puiden väliin paakkuuntuneessa pimeässä seisi suurikokoinen uroshirvi uljaalla kaarella. ” Onko kyseessä kaupunkihirvi vai näköharha, sitä kirjailija ei pidä juonen kannalta tärkeänä käydä pohtimaan: ”Sitä paitsi kun matka kuitenkin jatkui, jäi myös kumpu arveluttavan faunansa kera taakse. ”

Merenlahden häämöttäessä auto pysähtyy, ja mieheltä odotetaan aktiviteettia, jollaiseksi hän luontevasti muodostaa maksamisen, autosta nousemisen ja kävelemisen puiston sisuksiin. Rakennettuun ympäristöön kuuluva etappi katkaisee hänen matkansa.

”Kysymyksessä oli matala ruskeaksi maalattu rakennus jolle on työlästä hyvällä tahdollakaan myöntää mitään ’tönöä’ pontevampaa nimitystä.” Tönö kärsi siis ”matalamielisestä ulkonäkyvaikutelmasta.”

Kirjailija pureutuu tarkemmin puiston ulkonäöllisiin ominaisuuksiin. Tarina kuvaa hiekkakenttää, joka jäädytetään talvisin luistinradaksi.

”Oli vaikea sanoa, millä tavalla kenttä varsinaisesti oli sijoillaan. Se yhtäältä makasi ja toisaalta ammotti paikallaan puiston keskellä.”

”Suoraan edessäpäin, suunnassa johon hiekkatie työntyi, näkyi talveksi kuivetetun suihkulähdealtaan kyllästyneen oloinen suorakaide ja sen takana teatterin kortteli ja lyhyen kadunpätkän päässä jopa sumun samentama aavistus Rautatientorista.”

Miehemme asettuu taloksi erääseen ”tönöistä”, ja lukijalle selviää tämän tulleen puistotyöntekijäksi, jonka vastuulla on hoitaa luistelukenttää.

”Tarkkaavainen lukija, jollaista me tietysti pelkäämme enemmän kuin, no, on oikeastaan mahdotonta keksiä mitään mitä pelkäisimme enemmän – joka tapauksessa, tarkkaavainen lukija onkin siis saattanut jo kertomuksen kuluessa ehtiä pelkäämään, ettei henkilömme elon tiimoilla tule kuunaan tapahtumaan mitään.”

Pelko on turha. Vaikka varsinaiseen dialogiin saakka ei oikeastaan lainkaan villiinnytä, mies kokee muutamia työperäisiä sosiaalisia kontakteja, ja tapahtumia riittää yksinäisyydessäkin. Välillä hän pistäytyy kaupassa torin laidalla, mutta palaa omalle alueelleen niin nopeasti kuin mahdollista.

”Joka tapauksessa hän siis nyt kääntyi Kansallisteatterin kohdalta puiston suuntaan ja jätti torilla ruuhka-aikaan valmistautuvien bussien äänteellisen hirmuvallan taakseen ja astui sijaintiinsa nähden erikoislaatuisen uneliaalle ja hiljaiselle kujalle…”

Uneliaisuus ja hiljaisuus päättyvät miehemme harvalukuisten, mutta sitä kimurantimpien ihmissuhteiden kärjistymiseen. Kunnon draaman tavoin tarinasta muotoutuu ennen loppuaan jännittävä takaa-ajokohtaus, kasvitieteellisen puutarhan tiloissa.  

Nenäpäivän Hakaniemessä

Nenäpäivä-romaanin Irma asuu Helsingin Hakaniemessä, torin laidalla, Pepsi-kellon alla. Yksinäinen Irma ajautuu –  Rimmisen kirjoissa ihmisillä on tapana ajautua, ei hakeutua aktiivisesti  – luomaan ihmiskontakteja uskottelemalla olevansa ovelta-ovelle-kyselyiden tekijä.

”Niin tää Irmahan, Irmahan se oli, niin, Irma tekee jotain kyselyjuttua.”

Irma tekee kyselynsä Keravalla, jonne hän usein matkaa, useimmiten bussilla.

”Mikään ruuhka-aika ei varsinaisesti ollut, mutta Hämeentiellä autoletka nyki ja kouristeli ja muistutti jotain hyvin pitkää ja kuolontuskaista, no, jotain.”

Kerran Irma saa autokyydin aikuiselta pojaltaan, myöhemmin alkaa jopa itse autoilla.

”Ja kai sitä voi pienenä ihmeenä pitää että ylipäätään selvisin Keravasta, jota en tuntenut sitäkään vähää mitä kotikaupunkia noin niin kuin ratintakaisesta katsannosta.”

Keravalla Irmalle tapahtuu myös nenäonnettomuus, josta kirja on saanut nimensä. Tilanteessa on osallisena yllättäen avautuva ovi. Ensiavun ja verentulon tyrehtymisen jälkeen Irma kulkee nenävammaisena. Tapahtuma osuu samaan ajankohtaan tunnetun suomalaisen hyväntekeväisyystapahtuman kanssa.

”Kun vihdoin pääsin kassalle, mynttejäni ynnäilevä lukiolaistytön näköinen myyjä kysyi kyllästyneeseen sävyy, että onks tää nenäpäivä teille tuttu. Vastasin ykskantaan, että ei. Se kohotti katseensa kassasta ja tuijotti hetken vähän pökertyneen näköisesti keskelle naamaa ja meni punaiseksi ja jotenkin sen näköiseksi niin kuin se olisi joutunut juuri nielaisemaan jotain aivan liian hapokasta tai mausteista tai muuten väkevää.”

Nenä on kuitenkin Irman ongelmista pienimmästä päästä.

”Tulihan sekin, tavallaan viimeinen ja ratkaiseva päivä siinä pieleenmenemisen ja kaikinpuolisen kamaluuden kimarassa, mutta sitäkin ennen sai vielä sauvoa jos jonkinmoisen vastoinkäymisen läpi.”

Asiat etenevät, kuten niillä on tapana, ja vuodenajat vaihtuvat, kuten niillä on tapana. Nenäpäivä päättyy ensilumeen – joka muuten esiintyy myös Pölkyssä –,  kauniisti viriävään toivoon sekä Pussikaljaromaanin tavoin tunnustukseen kotikaupungille. Ja erityisesti Hakaniemelle.

Ympyrätalon kulmilla Irma miettii:

”Vaikeahan sitä on aina kotikaupunkiaan aina muistaa rakastaa, mutta nyt rakastin. En ollut koskaan nähnyt sitä niin kauniina, Helsinkiä. Eikä Keravallakaan ainakaan kuvista päätellen ollut yhtään sen rumempaa. Muutenkin oli jokin kumma rauha päällä.”

 

Teksti: Arja Korhonen / Lukulamppu.fi, kuvat: Arja Korhonen, kirjojen kansikuvat kustantamo
Artikkeli on lisensoitu Creative Commons Nimeä 1.0 -lisenssillä.

Artikkelin lähteinä ovat Mikko Rimmisen romaanit:
Pussikaljaromaani. Teos 2004.
Nenäpäivä. Teos 2010. Finlandia-voittaja 2010.
Pölkky. Teos 2007.

Rimminen on julkaissut myös teoksen Hippa (Teos 2013). Romaani Maailman luonnollisin asia (Teos 2017) ilmestyy 15.2.2017.

 

Lukulamppu liikkuu sekä kirjailijoiden että kirjallisten hahmojen kintereillä kameran kanssa. Kirjailijan kintereillä -artikkelimme löydät hakusanan kirjailijan kintereillä alta.

Oletko kiertänyt kirjailijan kintereillä? Minkä kirjan tapahtumapaikoilla haluaisit käydä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.