irisrukka_kirjailijankintereilla

Kirjailijan kintereillä: Iris rukan Helsinki

Tiedän Kaivopuistot, Tähtitorninmäet, Kaisaniemet, Ekbergit ja Fazerit. Kaikki täällä on niin komeata ja mukavata. Kalosseja et tarvitse, käydä sipsuttelet vain sievästi siisteillä katukäytävillä. – – Päivällä soitetaan Kappelin ja Oopriksen edustalla, komeat kaktukset upeilevat Esplanaadissa ja sievät, somasti puetut lapset leikittelevät puistoissa.

(Toinen luku, Kaarinan päiväkirjasta, s. 92)

 

 

irisrukka2_espa

 

 

Anni Swan (1875-1958) on Suomen satukuningatar ja varmasti myös rakastetuimpia nuortenkirjailijoita. Hänen kirjoissaan on usein kipeitä aiheita ja samastuttavia selviytymistarinoita, ja samalla sadunomaisen lämmin tunnelma. Teosten pohjavire on toiveikas, luottamusta herättävä: kaikki kääntyy hyväksi.

Myös Iris rukan (1916) tarina kiinnostaa ja liikuttaa lukijoita edelleen. Iris Klewe on nuori, koululaisikäinen mutta kouluja käymätön maalaistyttö, jonka äiti on kuollut ja muusikkoisä on ulkomailla. Iris elelee saaressa sijaitsevassa pienessä Metsäpirtissä sukulaistensa Seren ja Tanelin hoivissa, kunnes Helsingin suku havahtuu: tyttö on saatava kouluun ja sivistyksen pariin, Helsinkiin. Niin alkaa Iriksen sopeutuminen kaupungin tavoille ja pankinjohtaja Heinosen perheen elämään. Tuo matka on täynnä hauskoja ja ennen kaikkea riipaiseviakin tilanteita. Vielä tänä päivänä aikuisenkin lukijan on helppo kiintyä Iriksen, hyväsydämisen luonnonlapsen, metsälinnun, vaiheisiin.

Lukulamppu lähti tutkimaan Iris rukan Helsinkiä kamerat kaulassa. Kirjassa ei mainita tarkasti, missä Iris tai hänen sukulaisensa asuvat, mutta siitäkin huolimatta Iriksen ajan Helsinki oli helppo löytää: lyhtyjä, taloja ja laivoja on yhä. Fazerin kahvila Kluuvikadulla on edelleen ylevä, ja Kaivopuistossa voi vieläkin kokea samaan aikaan vapauden tunnetta ja kaukokaipuuta horisonttia katsoessaan. Sen mitä ei tarkasti tiedä, voi Helsingissä kävellessään kuvitella. ”Toivoisin, että sadun henki ja mielikuvitus saisivat sijan nuorisossa senkin jälkeen, kun he ovat varttuneet. Sillä ilman mielikuvitusta, on ihminen henkisesti köyhä.” (Anni Swan v. 1957, lähde: Sara Kokkonen, Rasavillejä ja romantikkoja, Avain 2013 / Yle Elävä arkisto)

 

 

Iris_raitiovaunu

 

 

Irisrukka1_fazer

 

– Hyvää muhviani en lainaa, mutta ota vanhat säämiskähansikkaani. Ne ovat hattukotelossani.

Tytöt ajoivat raitiovaunulla Iriksen suureksi iloksi. Hän istui totisena, sanaakaan sanomatta paikallaan, kuunnellen Elsaa, jonka suu lakkaamatta kävi. Elsaa huvitti esiintyä tottuneensa pääkaupunkiseutulaisena kokemattomalle serkulleen, jolle kaikki kaupunkilaiskäsitteet olivat vieraat.

Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle.  Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

– Kylläpä Sere ihmettelisi, jos näkisi, ajatteli hän.

Varovasti hän maisteli oudonnäköisiä leivoksia, joita Elsa ja Maiju pistivät poskeensa suurella tottumuksella, kuten oikeat koulutytöt konsanaan.

 

 

Iris-retki suunniteltiin asianmukaisesti Fazerilla, joskaan leivoksia ei nautittu ja muhvitkin jäivät kotiin. Seuraavaksi katsoimme Esplanadin puistoa lyhtyineen ja ajoimme raitiovaunulla Kaivopuistoon.

Iriksen koulunkäynti ei ala heti sujua mallikkaasti. Paluu kotikonnuille estyy, kun ankara sukulaistäti, neti Alina Hammar kutsuu – tai oikeastaan määrää – Iriksen asumaan kesäksi luokseen ja opiskelemaan opettajatar Salon johdolla sekä hoitamaan ja viihdyttämään vanhaa, lähes kuuroa Roosa-tätiä. ”Päivät kuluivat kuolettavan hitaasti”, Iris rukassa kerrotaan. Iriksellä on tarkka päiväjärjestys, johon kuuluu luku-, talous-, käsityö- ja seurustelutunteja.

Alinan kerrotaan asuvan lähellä Kaivopuistoa pienessä puutalossa, jonka pihalla on pari kukkalavaa, muutama vanha vaahtera ja jokunen syreenipensas. Ehkäpä talo on jompikumpi näistä? Ensimmäinen on toiminut mm. ranskalaisena kouluna ja toinen päiväkotina.

 

 

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

 

Kaivopuisto on Irikselle tärkeä paikka. Siellä on luontoa ja vapautta, mahdollisuuksia:

Äkillinen kapinahenki valtasi hänet. Hän heitti likaantuneen pitsinsä nurkkaan, sieppasi hatun eteisen naulakosta ja juoksi Kaivopuiston kallioille. Siellä saattoi nähdä laivojen tulevan ja lähtevän kaukaisiin maihin, seutuihin, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti sees.

Iris uneksi olevansa siellä vapaana ja onnellisena. Ja isä ja Ulla olivat hänen seurassaan.

 

irisrukka6_kaivopuisto1

 

 

 

 

irisrukka8_kaivopuisto

 

 

Heinosen perheen osoitetta ei kerrota tarkasti romaanissa, mutta arvelemme, että he saattaisivat asua Ullanlinnan tai Eiran suunnassa. Myöskään Iriksen rikkaan mutta sydämellisen, kuolemansairaan ystävän Ullan kodin sijainnista ei ole tarkkaa tietoa, mutta on luultavaa, että ainakin Ullan perhe on asunut vanhassa ja arvokkaassa kivitalossa.

 

 

Kuvausretki ajoittui huhtikuun alkupuolelle ja kevään ensimmäisten kukkien aikaan. Se tuntui hyvin irismäiseltä. Iris rukka kertoo myös luontorakkaudesta. Pankinjohtaja Heinosen menehdyttyä äkillisesti leskirouva Heinonen ottaa koululaisia täyshoitolaisiksi. Iris löytää hengenheimolaisen Kaarinasta, jonka sydän on myös jäänyt kotiseudulle: ”Usein tulen surulliseksi, kun ajattelen, että asterit kukkivat enkä minä saa nähdä niitä. Kaunis, loistava syksy menee menojaan, ja minä vain täällä astun kuivia kivikatuja.”

Kaduista puheen ollen: koetimme löytää sopivalta tuntuvan kadunkulman, jossa Iris olisi voinut salaa myydä lehtiä aamuisin – hän tekee näin rahoittaakseen lauluharrastuksensa. Sellaista ei löytynyt, mutta saimme kuvan vanhasta Iris rukasta:

 

irisrukka_lehdenmyyja

 

Mutta ei Iris rukka ole pelkkää koti-ikävää, kasvukipua ja murhetta! Siinä on myös paljon elämäniloa ja huumoria sekä monenlaisia kepposia. Tarinaan tuovat vauhtia esimerkiksi norssilaispojat Mauno ja Erkki Pohjola – tyttöjä rasittavat ja viihdyttävät veljekset.

 

irisrukka11_norssi

 

Toivottavasti viihdyit Iris-retkellä!

 

Lopuksi vielä vinkki: Iris rukan tunnelmaan voi päästä junassakin.

 

Oulunkylä kiiti ohitse, Fredriksberg samoin – ja näkyi Töölönlahti ja vilkkuvat tulet sen rannoilla. – – Juna hiljensi vauhtiaan, seisahtui. Oltiin Helsingissä.

 

 

Teksti: Jenni Saarilahti, kuvat: Jenni Saarilahti ja Katja Jalkanen / Lukulamppu.fi

Teksti ja kuvat on lisensoitu Creative Commons Nimeä 1.0 -lisenssillä.

Sitaatit teoksesta Anni Swan: Iris rukka, WSOY 1987. 18. painos. (Teoksesta, josta lehdenmyyntikuva on, ei valitettavasti ole tarkempia tietoja.)

 

Lukulamppu liikkuu sekä kirjailijoiden että kirjallisten hahmojen kintereillä kameran kanssa. Kirjailijan kintereillä -artikkelimme löydät hakusanan kirjailijan kintereillä alta.

 

irisrukka12_kaivopuisto

Millaisia muistoja sinulla on Iris rukasta tai muista Anni Swanin teoksista?

4 comments

  1. Ihana juttu! Itse ajattelen Iristä aina (oikeasti aina!) niin Fazerilla kuin Kaivopuistossakin. Samoin junassa Helsinkiä lähestyttäessä Kaarinan junamatka tulee usein mieleeni.

    Keväisessä metsässä ajattelen Pikkupappilan Ullaa ja metsien kaukaista sineä.

  2. Lukulamppu
    Author

    Kiitos Liisa, ihastuttava kommentti! 🙂 Minäkin näen eteläisen Helsingin paikat eri lailla kuin ennen viimeistään Iriksen kintereillä tieten tahtoen liikuttuani.

    Olisi hauska kuulla, mitkä kirjat palautuvat itse kunkin mieleen eri paikoissa. Kertokaa – ei tarvitse olla Anni Swanin teoksia!

    Minä asun lähellä Leena Lehtolaisen Maria Kallion oletettua asuinpaikkaa, ja ajattelen M. Kalliota aina kun menen siitä ohi. Haluaisin tietää, tietävätkö sen talon asukkaat asuvansa niin kirjallisessa paikassa.

    Jenni / Lukulamppu

  3. Aina silloin tällöin luen kaikki Anni Swanin kirjat uudelleen. Kun olin lapsi ja sairaana, sisareni luki niitä minulle. Muistan, kuinka Iiris Rukka, Ollin oppivuodet ja Pauli on koditon itkettivät minua, ja kuume nousi. Pidän niistä kovasti, aikuisena olen kiintynyt Arnellin perheeseen, joka lapsena tuntui pitkäveteiseltä.

    • Lukulamppu
      Author

      Hei Maija-Liisa!

      Kiitos kommentista ja viehättävien lukumuistojen jakamisesta. Luottokirjoja tarvitaan: yhtäältä ne kulkevat tuttuina ja turvallisina mukana lukijan elämässä, toisaalta muuttuvat jokaisella lukemiskerralla. Minusta Ollin oppivuodet oli lapsena hyvin jännittävä – ja kun luin sen aikuisena, tunne ei ollut juurikaan laantunut.

      Jenni / Lukulamppu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.