Sayers

Kirjailijan kintereillä: Dorothy L. Sayersin Oxford

”Muisti täytti neliöpihan liikkuvilla hahmoilla. Pareittain käyskeleviä opiskelijoita. Luennoille ryntääviä opiskelijoita, joiden akateemiset viitat on huitaistu nopeasti kevyiden kesäleninkien päälle ja joiden muurauslastalakit tuuli nostaa hullunkurisiksi narrinpäähineiksi. Vahtimestarin välikkö täynnä polkupyöriä, korit pullollaan kirjoja, viittoja ohjaustangoissa. Harmaantuva naispuolinen don kävelemässä nurmikon poikki tyhjin silmin, ajatukset syvällä 1500-luvun filosofiassa, viitan hihat lepattavat, hartiat ovat työntyneet akateemiseen kulmaan joka korjaa automaattisesti viitanselkämyksen vekkien takavedon.”

 

Sayers

 

Dorothy L. Sayers (1893-1957) oli englantilainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten dekkareistaan, joiden pääosassa seikkailee herrasmiessalapoliisi lordi Peter Wimsey. Sayers oli monipuolinen kirjoittaja, joka julkaisi salapoliisikertomusten lisäksi mm. runoja, esseitä ja näytelmiä. Kuitenkin nimenomaan kepeämpää tuotantoa edustavat dekkarit ovat Sayersin teoksista kaikkein luetuimpia ja rakastetuimpia.

Oxfordin kaupunki oli Sayersille läheinen. Hän syntyi ja vietti varhaislapsuutensa kaupungissa, ja opiskeli myöhemmin Oxfordin yliopistossa kieliä ja kirjallisuutta. Kirjailijan lämmin suhde Oxfordiin ja sen yliopistoon käy selvästi ilmi toiseksi viimeisessä Wimsey-dekkarissa Juhlailta (Gaudy Night,1935), jonka tapahtumat sijoittuvat Oxfordiin, kuvitteelliseen Shrewsbury Collegeen. Kirjan pääosassa on Sayersin alter ego, salapoliisikirjailija Harriet Vane, joka saapuu vanhaan collegeensa selvittämään nimettömien kirjeiden ongelmaa. Dekkarijuonen lisäksi kirja keskittyy Harrietin ja Peter Wimseyn välisen rakkaustarinan kuvaamiseen.

Juhlailtaa on kutsuttu rakkaudentunnustukseksi Oxfordille. Eikä ihme, sillä Sayers kuvaa Oxfordia niin suurella lämmöllä, että lukijan on vaikea olla ihastumatta kaupunkiin. Kuvailu on myös niin eloisaa ja tarkkaa, että Oxfordissa on helppo kulkea Sayersin – sekä Peter Wimseyn ja Harriet Vanen – jalanjäljillä. Juhlaillan tunnelmiin siirtymistä auttaa kaupungin ajaton tunnelma: Oxfordissa on helppo siirtyä mielessään vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja ajassa taaksepäin.

”Minä sanon mitä tehdään”, sanoi Dan hilpeästi. ”Me marssimme kuin kunnon ihmiset konsanaan St. Maryn kirkkoon kuuntelemaan yliopiston saarnaa. En keksi mitään, mikä olisi yhtä rauhoittavan normaalia ja akateemista kuin se.”

Oikeaan yliopistotunnelmaan pääsee vierailemalla collegeissa. Moni college avaa ovensa turisteille: toisiin pääsee ilmaiseksi, toisiin pientä pääsymaksua vastaan. Neliöpihoilla, puutarhoissa ja holvikäytävillä astellessaan voi hetken aikaa kuvitella olevansa oikea Oxfordin opiskelija. Yksi ehdottomasti näkemisen arvoisista collegeista on New College, ”jyhkeä, musta ja harmaa kuin linnoitus”.

Kuvitteellisessa Shrewsbury Collegessa on mahdollista vierailla vain kirjan sivuilla, mutta Peter Wimseyn collegessa voi käyskennellä myös oikeasti. Sayers antoi Wimseylle collegeksi älyllisessä maineessa olevan Balliolin. Sayesr-fania ilahduttaa, että collegen opaslehtisessäkin mainitaan Wimseyn opiskelleen Balliolissa.

”Aamupäivät Bodleyssa, nuokkumassa kuluneen ruskean ja haalistuneen kullan keskellä, nuuhkimassa hitaasti lahoavan nahan heikkoa ummehtunutta tuoksua Humphrey-herttuan kirjastossa, jossa korva ei kuullut muuta kuin tahdikkaiden askelten tassuttelun pehmeillä matoilla…”

 

Sayers

 

 

Sayers

 

Bodley on yliopiston kirjasto, jossa Harriet viettää salapoliisintyön lomassa aikaa kirjoittaen tutkimusta Sheridan Le Fanusta. Kirjan loppupuolella Harriet ja Peter selvittelevät välejään kirjaston kupolirakennuksen, Radcliffe Cameran katolla, ja Oxforin kaupunki levittyy heidän ympärilleen torneineen, kupoleineen, neliöpihoineen ja kukkuloineen. Oxfordia kannattaakin kiivetä katsomaan myös ylhäältäpäin, koska vasta silloin todella ymmärtää, miksi Oxfordia kutsutaan tornien kaupungiksi. Radcliffe Cameran katolle turisti ei noin vain pääse, mutta viereisen St. Maryn kirkon torniin voi nousta ihailemaan kaupunkia.

 Juhlaillassa romanttinen rakkaus ja rakkaus Oxfordia ja yliopistoa kohtaan kietoutuvat saumattomasti yhteen. Paluu Oxfordiin merkitsee kovia kokeneelle Harriet Vanelle paluuta henkiseen kotiin, ja siksi onkin luontevaa että Harrietin ja Peterin rakkaustarinan merkittävät kohtaukset näytellään juuri siellä. Wimsey on kosinut Harrietia aikaisemmissakin kirjoissa, mutta niin Harriet, Peter kuin lukijatkin tietävät että Oxfordissa kosinta on merkityksellisempi kuin muualla. Viimeisellä sivulla Harriet antaa vastauksensa – kirjan henkeen sopivasti latinaksi, Oxfordin promootioseremoniaa lainaten.

 

Sayers

 

”Ilta on kaunis – liian kaunis hukattavaksi. Älä mene heti takaisin. Tule kanssani Magdalenin sillalle lähettämään terveisiä Lontoon joelle.”

 

Sitaatit teoksesta Dorothy L. Sayers: Juhlailta (Gaudy Night), WSOY, 1994, suom. Kersti Juva

Teksti: Liisa Pihlaja / Lukulamppu.fi,  kuvat: Liisa Pihlaja ja Kimmo Seppelin
Artikkeli  on lisensoitu Creative Commons Nimeä 1.0 -lisenssillä.

Lukulamppu liikkuu sekä kirjailijoiden että kirjallisten hahmojen kintereillä kameran kanssa. Kirjailijan kintereillä -artikkelimme löydät hakusanan kirjailijan kintereillä alta.

Sayers

 

Oletko lukenut Dorothy L. Sayersin teoksia? Harrastatko kirjallista matkailua?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.